Siirry pääsisältöön

Miksi latinopop on taas trendikästä?


Puertoricolaisten Luis Fonsin ja Daddy Yankeen Despacito on noussut globaaliksi jättihitiksi sen jälkeen, kun Universalilla (oletettavasti) keksittiin lisätä kanadalainen Justin Bieber laulamaan sen kertosäe uudelleen. Nyt arvuutellaan, tulisiko siitä historian pitkäikäisin Yhdysvaltojen Hot 100 -listan ykkönen. Oma veikkaukseni: tulee. Suomen singlelistalla se on johtanut 14 viime viikosta 12 ja välillä taipunut pariksi viikoksi kakkoseksi.

Tällä hetkellä maailman kaksi suosituinta kappaletta Spotifyssa tulevat latinalaisesta Amerikasta: Despacito ja kolumbialaisen J Balvinin reggaetonjyrä Mi Gente. Maailmanlaajuisessa Spotifyn Top 50:ssä latinohittejä on peräti kahdeksan ja ne kaikki lauletaan pääosin espanjaksi.

Mistä tämä buumi on lähtöisin?

Yksi vastaus: ei mistään ja kaikkialta. Latinohittejä ja -hitintekijöitä on ollut kymmenien vuosien ajan ilman, että niiden takaa on voitu paikantaa erityisiä massailmiöitä: Macarena, Juanes, Shakira, Gloria Estefan, Enrique Iglesias, Ricky Martin, Santanan comeback, reggaeton-buumi 2004-05 (mm. Daddy Yankeen iso hitti Gasolina)… Erona nykyiseen on se, että esimerkiksi vuonna 1999 latinopopiksi miellettiin kaikki, jossa hivenen kuului ”spanish guitar” ja näkyi Jennifer Lopez ja ”la vida loca”, nyt latinalaisesta Amerikasta haetaan koko pakettia.

Toinen vastaus: striimaus. Internet-aikana globaalit ilmiöt leviävät nopeammin kuin koskaan, koska kuka tahansa voi muutamalla klikkauksella selvittää, mikä kappale on Kolumbian suosituin tai millaista musiikkia sikäläinen supertähti Maluma (kuva), jolla on 27,1 miljoonaa Instagram-seuraajaa, esittää. Toisaalta, striimauspalvelut ovat nykyisin merkittävä osa musiikin kulutusta myös väkirikkaassa latinalaisessa Amerikassa. Yksittäisistä maista listoilla näkyy enemmän kolumbialaisia, puertoricolaisia ja kuubalaisia kuin esimerkiksi meksikolaisia tai brasilialaisia artisteja.

On yksi tietty kappale, jota voi osoittaa sormella nykyisen latinovalloituksen uuden aallon aloittajaksi: espanjalaisen Enrique Iglesiasin ja kuubalaisten Descemer Buenon ja Gente De Zonan Bailando. Biisi ilmestyi vuonna 2014, sillä on tällä hetkellä KOLMATTA MILJARDIA Youtube-katselua ja noin 400 miljoonaa Spotify-kuuntelua.

Onko tämä kaikki vain valkoisen maailman tapa kertoa latinomaailmalle, että ”katsokaa, olemme suvaitsevaisia ja rakastamme popkulttuurianne” vai onko tosiaan niin, että popin raja-aidat ovat viimein kaatumassa yksi kerrallaan? 

Kaksi asiaa on varma: espanjan kieli ei ole koskaan ollut näin suosittua popmusiikissa ja nyt 44-vuotias jamaikalainen Sean Paul ei voinut elektropop-ajan has-beeninä vuonna 2009 kuvitellakaan, että olisi vuonna 2017 maailman kysytyimpiä artisteja.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Onko suomalainen popjournalismi tapettu?

Hei YleX! Kiva, että julkaisitte "biisianalyysinä" tekstinProfeettojen (kuva) uudesta Eyo-kappaleesta, vaikka siitä ei keksitty mitään muuta sanottavaa kuin että Profeettojen kappaleella on vierailija.

Ei tuo ole mikään biisianalyysi! Se on aivan liian pitkä teksti siitä, että ”onpa kiva, että Profeetoilta on tullut uusi kappale, eikö teistäkin?”. On ihan ok hehkuttaa biisiä finglish-liirumlaarumilla, mutta ei ole ok kutsua tekstiä julkisen palvelun yleisradioyhtiön analyysiksi. Joku roti.

Ellei ”Profeettojen uuden kappaleen ehdottomasti hienoin asia on se, että sillä on mukana fiittaaja” ole äärimmäisen nerokasta piilovittuilua, silmiini ei tänään osunut (linkatkaa kommentteihin, jos olen väärässä) yhtä ainutta kriittisesti kotimaisiin artisteihin suhtautuvaa tekstiä YleX:n nettisivuilla. Sen sijaan ulkomaalaisia festarivieraita kehdataan kaunein sanankääntein kritisoida, kuten Imagine Dragonsin Ilosaarirock-keikkaa.

YleX ei tietenkään ole ainoa syypää, tämä koskee kotimai…

Miksi suomalainen musiikkibisnes on pyhää?

Oskari Onnisen viimeviikkoinen Hesari-kirjoitus nostatti valtavan keskustelun omassa musabisneksen ja -journalismin kuplassani. Sitä kritisoitiin mitä mielikuvituksellisimmilla argumenteilla ja henkilökohtaisuuksilla, vaikka se oli alusta loppuun täysin totta: levy-yhtiön ja managerin hehkutus jaSara Forsbergin ura muusikkona toistaiseksi eivät korreloi keskenään.

Levy-yhtiöt saavat kyseenalaistamatta hypettää artistejaan täysin kummallisilla ja joskus perusteettomillakin argumenteilla ”vientipotentiaalisuudesta”, joten miksi toimittajilla ei olisi oikeutta tarttua mahdollisiin epäkohtiin, ongelmiin ja ristiriitaisuuksiin?
Siksikin kiinnostaa, miksi suomalaisessa popkeskustelussa musiikkibisneksen kritisointi on aina joko ankeuttamista tai negistelyä tai jotain siltä väliltä. Miksi asioita ei voi ääneen ihmetellä mediassa, kuten muissa aiheissa voi? Kukaan ei syytä negistelystä, jos analysoi miksi HJK ei ole Mestareiden liigassa joka vuosi. (Ja poplistat itse asiassa ovat musiikin u…

Miksi Haloo Helsinki on suosittua nuorisomusiikkia, kun suomirock ei muuten ole?

Kun Haloo Helsinkiperustettiin, sen jäsenet olivat noin 15-vuotiaita. He ovat siis koko aikuisikänsä olleet Haloo Helsinki, kiertäneet festareita ja tehneet satoja keikkoja. He ovat jo nyt, reilusti alle kolmekymppisinä suomalaisen musabisneksen konkareita.

Mietitäänpä sitä hetkeä, kun heistä tuli suosittuja:


Isä olen täällä maailman toisella puolen...äiti älä pelkää kyllä pidän itsestä huolen Voitteko kuvitella inklusiivisempaa kertosäettä? Näiden nuorten esittämään Maailman toisella puolen -kappaleeseen voivat samaistua riparinuoret ja aikuiset, isät ja äidit. Muutamaan riviin kiteytyy nuoren elämänilo ja vanhempiensa huomioiminen sekä vanhemman rakkaus lapseaan kohtaan.

Tuon jättihitin sisältäneen III-albumin jälkeen Haloo Helsingille oli ”vain taivas rajana”. He tekivät kaupallisesti viisaasti kiteyttämällä III:lla kirkastuneen haloohelsinkiyden kahdella hyvällä levyllään (Maailma on tehty meitä varten ja Kiitos ei ole kirosana). Yleisö rakastaa heitä: tuore Hulluuden highway -alb…