Oskari Onnisen viimeviikkoinen Hesari-kirjoitus nostatti valtavan keskustelun omassa musabisneksen ja -journalismin kuplassani. Sitä kritisoitiin mitä mielikuvituksellisimmilla argumenteilla ja henkilökohtaisuuksilla, vaikka se oli alusta loppuun täysin totta: levy-yhtiön ja managerin hehkutus ja Sara Forsbergin ura muusikkona toistaiseksi eivät korreloi keskenään.
Levy-yhtiöt saavat kyseenalaistamatta hypettää artistejaan
täysin kummallisilla ja joskus perusteettomillakin argumenteilla ”vientipotentiaalisuudesta”,
joten miksi toimittajilla ei olisi oikeutta tarttua mahdollisiin epäkohtiin,
ongelmiin ja ristiriitaisuuksiin?
Siksikin kiinnostaa, miksi suomalaisessa popkeskustelussa musiikkibisneksen
kritisointi on aina joko ankeuttamista tai negistelyä tai jotain siltä väliltä.
Miksi asioita ei voi ääneen ihmetellä mediassa, kuten muissa aiheissa voi?
Kukaan ei syytä negistelystä, jos analysoi miksi HJK ei ole Mestareiden
liigassa joka vuosi. (Ja poplistat itse asiassa ovat musiikin urheilua)
Toisin kuin urheilussa, musiikissa kysymys ei ole tietenkään
yleensä suorittajan hyvyydestä. Hän voi olla aivan erinomainen, vaikka yleisö
olisi 500, 500 000 tai 500 miljoonaa ihmistä. Kysymys on siitä, että
pienikin kuviteltu kiinnostus Suomen rajojen ulkopuolella käännetään levy-yhtiön
promootiossa ja sitä kautta mediassa MAAILMANVALLOITUKSEKSI,
eikä odoteta sitä, että artisti mahdollisesti (tai mahdollisesti ei) olisi
siihen kaikin puolin valmis tai edellytyksiä olisi. Suurimmalla osalla ei ole.
Edes kaikki ruotsalaiset eivät breikkaa edes Suomessa.
”Kaiken keskiössä” on tietenkin ammattitaito kahdesta
näkökulmasta: että A) nähdään artistin potentiaali (tai sen puute) ja B) osataan
käyttää se hyödyksi. Maallikosta keskustelussa unohdetaan usein
artistin persoona. Ei Ed Sheeranista levy-yhtiö TEHNYT tähteä, hän on tehnyt
itse itsestään tähden. Samoin Adele, samoin Avicii, samoin kuka tahansa, joka
on luonut jo hieman uraa maailmanlaajuisesti, esim. suomalaisista Alma, jonka
osalta on selkeästi analysoitu kohderyhmät ja tavat lähestyä niitä. Alma itse
on hoitanut loput eli ollut oma itsensä.
Oletetaan, että suomalaiset vientiTOIVOT (jo sanana
naurettava ja latautunut) kuten esimerkiksi Alma, Saara Aalto, Benjamin, Isac
Elliot ja Sara Forsberg ovat äärimmäisen kiinnostavia ihmisiä. Heidän täytyy
olla, koska heitä on lähdetty ”viemään maailmalle”. A-kohdan pitäisi siis olla
kunnossa. Entä sitten kohta B. Miksei kukaan puhu siitä, että esimerkiksi
Sa(a)rojen taustalla vaikuttavat suhteettoman noviisit managerit sattuvat vielä
olemaan heille sukua
tai jopa elämänkumppani?
Onko mahdollista, että vika olisikin taustavoimissa, jos levy-yhtiön ja viihdemedian
jo varmana tiedottama MAAILMANVALLOITUS ei näillä panoksilla tapahdu?
Ja sitten vielä se käsittämätön bisnesmalliajatus, että
sometähti olisi automaattisesti kiinnostava ja menestyvä musiikintekijä ja
-esittäjä. Edes satoja miljoonia ihmisiä tavoittava leffastara tai Kim Kardashian ei ole automaattisesti
poptähti, saati sitten globaalisti marginaaleja tavoittava tubettaja tai Instagram-suosikki.
Suomessa tällaiseen asemaan on paikallisesti nostettu Arttu Lindeman, jonka jokaisesta
Spotifyn päivälistan ykkössijasta tiedotetaan suurena urotekona, vaikka
pitäisin hyvin huolestuttavana, jos edes Lindemanin seuraajat eivät kuuntelisi
hänen kappaleitaan. Sen sijaan levy-yhtiön strategisena tavoitteena pitäisi olla saavuttaa yleisöä pitkäjänteisesti jo
valmiiden seuraajien ulkopuolelta. Somejulkkikset kun ovat ensisijaisesti
nimenomaan julkkiksia ja seuraajiensa ”kavereita”, eivät poppareita, ja
Spotifyn ansaintamalli ei näissä tapauksissa pitkällä tähtäimellä lyö leiville
levy-yhtiön näkökulmasta.
Koska kysymys on musiikkiBISNEKSESTÄ, voisiko näitä asioita
joskus edes analysoida mediassa bisneksenä? Siinä analyysissä musiikin pitää
jäädä sivuosaan, koska sen pitää automaattisesti olla hyvää tai vähintään
kiinnostavaa.
Nimim. Britti- ja jenkkilistabloggaaja, joka ei mitään muuta
toivokaan kuin että saisi kirjoittaa suomalaisista menestystarinoista.
PS. Tuoreimmasta kotimaisen artistin top 40 -brittihitistä on
11 vuotta (Lordin Hard Rock Hallelujah) ja Yhdysvaltojen Hot 100 -hitistä
yhdeksän vuotta (Apocalyptican I Don’t Care).
Kommentit
Lähetä kommentti